| Viimeisin päivitys 1.7.2008 |
| Ulkoasu uusiksi 10.3.2008. |
| Sivut uusittu kokonaan 29.1.2006. |
| Ensimmäinen versio julkaistu 20.3.2003 |
Suomenhevosen värien historia
Johanna Raution kokoamia listoja suomenhevosen nykykannassa esiintyvistä erikoisemman värisistä hevosista:
Voikot, kimot, mustat, ruunikot ja sabinot suomenhevosjalostusoriit
Hopeageeniä kantavat suomenhevossuvut
Suomenhevoskannassa esiintyvät nykyään tunnetuista ja luetelluista hevosten värigeeneistä kaikki muut
paitsi tiikerinkirjava, shamppanja ja hallakko. Lisäksi kirjavuuden eri tyypeistä suomenhevosilla tunnetaan vain sabino, muita
kirjavuuden tyyppejä (overo, tobiano, splashed white) ei esiinny ollenkaan. Hallakon osalta tilanne on hiukan epävarma: väriasiantuntijat eivät ole virallisesti todistaneet sitä suomenhevosilla
esiintyvän, mutta sen olemassaolosta myös suomenhevosilla on ollut epäilyksiä.
Ehdottomasti kaikkein yleisin väri suomenhevoskannassa on nykyään rautias, joita 1990-luvulla syntyneistä suomenhevosista on peräti 96,1 prosenttia (Outi Hännikäisen kokoaman tilaston mukaan). Rautiaan yleistyminen on oikeastaan kokonaan suomenhevosen alkuaikojen tyyppijalostuksen tulosta. Alunperin maatiaskannassa oli rautiaiden osuus paljon pienempi kuin nykyään, mutta puhdasjalostuksen alkaessa voikot, kirjavat ja kimot kiellettiin kokonaan, ja mustia sekä ruunikoita alettiin vieroksua. Suomenhevosen värien historiassa kerrotaan enemmän rautiaan yleistymisestä ja sen syistä.
Rautiaan jälkeen toiseksi yleisimmät värit suomenhevosilla ovat ruunikko ja musta; ruunikoita on koko suomenhevoskannasta 3,23 prosenttia
(ei-rautiaista 82,6%), mustia 0,45 % (ei-rautiaista 11,5%).
Muita suomenhevosella tunnettuja värejä on jo paljon niitäkin vähemmän, ja niiden kohdalla lukuja sekoittavat vielä väärät tunnistukset,
jotka ovat valitettavan yleisiä. Suurin virhe aiheutuu päistärkarvaisista rautiaista, joita on merkitty tunnistettaessa paljon
kimoiksi. Myös sabinokirjavat aiheuttavat ongelmia, sillä useimmat niistä on merkitty rautiaiksi, ja kirjavuus ilmenee vain
merkkiselostuksesta. 1990-luvulla on rekisteröidyistä suomenhevosista on kimoja 0,14% (ei-rautiaista 3,6%), voikkoja 0,03% (ei-rautiaista
0,8%), hallakoita 0,05% (ei-rautiaista 1,3%)ja kirjavia 0,01% (ei-rautiaista 0,3%).
Kimojen luvussa on siis mukana kaikki väärin tunnistetut päistärkarvaiset, joita ei erikseen löydykään ollenkaan. Luvut
ovat muutenkin epäluotettavia, sillä hallakoiden esiintymistä suomenhevosissa epäillään hyvin vahvasti, mutta tilaston mukaan niitä silti löytyy
peräti enemmän kuin voikkoja. Muuten tiedot ovat hyvin oikeansuuntaisia.
Kuten päistärikköjen, hallakoidenkin kohdalla kyse on luultavimmin tunnistusvirheistä, jotka ovat suomenhevosilla (ja muillakin roduilla) yhä kovin yleisiä. Varsojen tunnistajat tuntevat värien periytymistä ja värigenetiikkaa yleensä todella huonosti, ja värimäärittelytkin ovat kovin ylimalkaisia. Värigenetiikka on monella muullakin harrastajalla hukassa, ja värien periytymisestä liikkuu sitkeitä uskomuksia. Alla on lyhyesti kerrottu kunkin suomenhevosilla nykyään esiintyvän värin periytyminen; lähteenä on Johanna Viitasen erinomainen sarja hevosen väreistä Hevoset ja ratsastus- lehdissä 2/02 - 5/02 sekä Liisa Sarakonnun artikkeli Kirjava suomenhevonen on sabino Hevosurheilussa 42/98 (perjantai 29.5.1998). Suomenhevosen väreistä on kerrottu myös Johanna Raution Suomenhevossivuilla , joille on koottu lisäksi listoja nykyisin elossa olevista erikoisemman värisistä suomenhevosista.
Rautias
Rautiaan värin aiheuttaa E-lokuksen alleeli e. Rautias on resessiivinen eli väistyvä, ja näkyy ilmiasussa vain
samanperintäisenä muotona. Rautias väri voi silti peittää alleen mustan ja ruunikon. Ruunikon ja mustan alleelit sijaitsevat
nimittäin A-lokuksessa, joka on järjestyksessä E-lokuksen "takana". Hevosen värin muodostuessa väri tarkistetaan ensin
punaisen pigmentin määrävästä E-lokuksesta ja vasta sen jälkeen A-lokuksesta. Jos E-lokuksessa on samanperintäinen
muoto eli alleelit ee (=rautias), peittää yhdistelmä alleen A-lokuksen vaikutuksen, ja hevonen on aina rautias. E-lokuksen
geenit pääsevät vaikuttamaan ilmiasuun vain silloin, kun E-lokuksessa ei ole kahta e-alleelia, vaan joko Ee tai EE (=ei-
rautias). Koska rautias on väistyvä väri ja tarvitsee aina samanperintäisen muodon, kaksi rautiasta eivät voi koskaan
saada muuta kuin rautiaan varsan.
Rautiaan sävy voi vaihdella vaaleanrautiaasta sysirautiaaseen. Samoin jouhien väri voi vaihdella lähes valkoisesta liinaharjasta hyvin tummaan ruskeaan, tummempaankin kuin hevosen peitinkarva. Mustat rautiaan jouhet eivät kuitenkaan voi olla koskaan.
Suomenhevosissa rautias on nykyisin täysin vallitseva väri; 1990-luvulla syntyneistä suomenhevosista 96,1% on rautiaita. Sävyistä yleisin on nykyään punarautias, mutta muutkin sävyt esiintyvät nykyhevosissa, myös erikoisemmat kulorautias ja hyvin tumma sysirautias.
Ruunikko
Ruunikon värin aiheuttaa A-lokuksen vallitseva alleeli A. Vaikka ruunikkoalleeli on vallitseva ja rautias väistyvä,
rautias peittää kuitenkin samanperintäisenä muotona alleen ruunikon, koska hevosen värin "lukeminen" alkaa E-
lokuksesta, jossa rautiaan alleelit sijaitsevat (kts. rautias, edellä).
Kuten rautiaankin, myös ruunikon karvapeitteen sävy voi vaihdella vaaleanruunikosta aina mustanruunikkoon. Yleisenä sääntönä pidetään rautiaasta erottamiseksi jouhien ja jalkojen mustaa väriä. Jouhien päät voivat kuitenkin kulottua, jolloin ne saattavat muistuttaa rautiaan jouhia. Musta väri ei ruunikon jouhista kuitenkaan kokonaan häviä, ja sitä löytyy seasta aina.
Suomenhevosissa esiintyy perinteisesti esiintyy myös ruunikoita, joilla on ruunikon tapaan mustat jalat ja korvankärjet, mutta joiden harja on vaalea hamppuharja. Ne on aikaisemmin tunnistettu useimmiten kanelirautiaksi, mutta todellisuudessa ne ovat hopeageeniä kantavia ruunikoita (ks. hopeageeni).
Ns. villiruunikolla saattavat myös jalat kadottaa mustan värinsä miltei kokonaan. Villityypin ruunikon erottaa kuitenkin rautiaasta turvassa, korvankärjissä ja useimmiten ainakin vuohisnivelissä näkyvästä mustasta väristä.
Musta
Mustan värin alleelit sijaitsevat samassa lokuksessa kuin ruunikon, mutta ovat väistyviä. Musta näkyy siis hevosen
ilmiasussa vain samanperintäisenä muotona aa. Mustalla sävyvaihteluita ei ole niin paljon kuin rautiaalla ja ruunikolla,
mutta siitäkin voidaan erottaa sysimustan lisäksi kulomusta sekä kiiltomusta, joista kiiltomusta on kuitenkin vanhahtava termi ja nykyisin harvoin käytössä.
Mustanruunikkoa ja mustaa on usein hyvin vaikea erottaa toisistaan. Aidosti mustalla ruskeaa karvaa ei esiinny masmaloissa, kainaloissa ja turvassa juuri ollenkaan, kuten mustanruunikolla yleensä. Ns. pangaré-geeni saattaa kuitenkin saada myös aidosti mustan hevosen näyttämään mustanruunikolta. Varmin keino tunnistaa musta hevonen onkin ottaa selville sen syntymäväri: mustat hevoset syntyvät aina hiirenharmaina. Aidosti mustia hevosia on kaiken kaikkiaan hevoskannassa kaikkialla maailmassa huomattavasti vähemmän kuin ruunikoita.
Kimo
Kimon värin aiheuttaa G-lokuksen alleeli G, joka on hallitseva, eli kimogeenin kantajuus näkyy aina ilmiasussa. Kimot
hevoset syntyvät aina tummina ja alkavat vaalentua usein jo heti varsakarvan vaihtuessa. Kimo saattaa vaalentua miltei
täysin valkoiseksi, mutta osalle kimoista jää pohjaväriä esiin koko iäksi, useimmiten jalkoihin. Tietyssä kimoutumisen
vaiheessa hevonen voi olla hyvin voimakkaasti papurikko, ts. siinä voi olla papurikontäpliksi tai markanpilkuiksi kutsuttuja täpliä, joita esiintyy kaikenvärisillä hevosilla. Myöhemmin saattaa etenkin tietyissä roduissa puolestaan
ilmestyä karvapeitteeseen pieniä pohjaväritäpliä, eli hevosesta voi tulla kärpäskimo.
Suomenhevosilla kimo on säilynyt nykypäiviin kahdessa suvussa. Toinen sukuhaara on käynyt varsin pieneksi: sen ainoa elossa oleva edustaja on kimotamma Iiris, jolla ei toistaiseksi ole jälkeläisiä. Toisen suvun tulevaisuus näyttää kuitenkin valoisalta. Työhevoskantakirjassa oleva ori E.V.Johto-Tähti on suvun kolmas aikuinen edustaja, ja on ehtinyt jättää jo useamman kimon jälkeläisiinsä. Yksi sen kimoista pojista on jo kantakirjassakin.
Päistärkarvainen ja päistärikkö
Suomenhevosissa esiintyy paljon voimakkaasti
sekakarvaisia eli päistärkarvaisia hevosia sekä yhdessä tammasuvussa myös aitoja päistärikköjä, joita tällä hetkellä on elossa vain kolme. Päistärkarvaisuus samoin päistärikkö periytyy vallitsevana. Päistärikkö on kuitenkin samanperintäisenä letaali ja siksi huomattavasti harvinaisempi kuin päistärkarvaisuus.
Päistäriköllä ja päistärkarvaisella on paljon valkoista karvaa perusvärin seassa etenkin rungossa, mutta pää ja jalat ovat kuitenkin perusvärin mukaiset, samoin jouhet. Päistärkarvaisella valkoiset karvat keskittyvät takaosaan, eivätkä värierot pään ja jalkojen välillä ole niin isot kuin päistäriköllä. Valkoisen karvan määrä saattaa näyttää vaihtelevan vuodenajan mukaan etenkin aidolla päistäriköllä. Valkoisen karvan määrä voi myös hiukan kasvaa iän myötä, mutta ei koskaan samalla tavoin kuin kimolla. Sen perusteella päistärikön voi erottaa kimosta, johon se hyvin usein sekoitetaan.
Suomenhevosissa on hyvin paljon kimoksi merkittyjä hevosia, jotka ovat todellisuudessa päistärkarvaisia. Osa niistä voi olla myös sabinokirjavia, sillä myös sabinogeeni voi aiheuttaa sekakarvaa runkoon. Todellisia kimoja suomenhevosista löytyy vain kahdesta suvusta (kts. kimo), joten muista suvuista tulevat kimoksi tunnistetut ovat aina jotain muuta. Koska päistärkarvaisuuden aste voi vaihdella suurestikin, hämää se monesti tunnistamista ennestään. Erityisen paljon päistärkarvaisia hevosia esiintyy Vekselin jälkeläisissä - olihan se itsekin päistärkarvainen.
Sabino
Sabino on ainoa kirjavuuden muoto, joka suomenhevosella esiintyy - muita kirjavuuden muotoja ovat tobiano, overo ja joskus finnish paintiksi kutsuttu
splashed white, jota ei nimestään huolimatta suomenhevosella ole tavattu. Sabino periytyy vallitsevana,
mutta ilmeisesti dominanssi on epätäydellinen, sillä samanperintäisessä muodossa merkit ovat runsaampia.
Sabinolla on tyypillisimmällään päässä runsaasti valkoista, ainakin yhdessä jalassa on korkea, yli polven ulottuva sukka (joka yleensä on silmillepistävän taka- tai etukorkea) ja vatsan alla, kainaloissa tai leuan alla on valkoinen läikkä. Valkoisten alueiden rajat ovat useimmiten pitsimäisiä, ja sabinoon voi liittyä myös runsas kimokarvaisuus rungossa, jopa pystysuoriksi viiruiksi järjestäytyneenä. Sabinon "merkillisyys" saattaa kuitenkin vaihdella paljon, mikä haittaa paljon sen tunnistamista. Hillityimmillään sabinoa ei erota tavallisesta valkomerkkisestä hevosesta; pään merkki saattaa olla vain läpikäyvä läsi ja jaloissa tavalliset sukat. Toisaalta äärimmäinen kirjavuuskin on mahdollista: hevonen saattaa olla jopa kokonaan valkea, ja pohjaväriä (musta, ruunikko tai rautias) löytyy vain korvien tienoilta, kaulasta ja selästä. Kuuluisa "valkoinen suomenhevonen" eli Vekselin Ihme on juuri tällainen äärimmäinen sabino.
Hillitympiä sabinosuomenhevosia ovat mm. ratsuori V.P.Jehu sekä erityisen hillitty, normaalisti valkomerkkisen hevosen näköinen juoksijaori Turtuma, joka kuitenkin on jälkeläisillään osoittanut olevansa sabino.
Voikko
Voikon värin aiheuttaa C-lokuksessa sijaitseva Ccr-alleeli, joka on vallitseva. Jos hevonen kantaa
voikkogeeniä, se näkyy siis aina myös ilmiasussa. Voikkogeeni kuuluu diluutiogeeneihin eli perusväriä haalistaviin
geeneihin. Toinen diluutiogeeni on hallakkogeeni, jonka olemassaoloa nykyisessä suomenhevoskannassa ei ole
todistettu. Ykisinkertaisena eli eriperintäisenä muotona voikkogeeni haalistaa perusvärin kellertäväksi. Kaksinkertaisena
sen haalistava vaikutus on jo paljon suurempi.
Voikkogeeni voi tulla minkä tahansa peruvärin päälle, mutta yleensä nimityksellä voikko kutsutaan "rautiaanvoikkoja" eli perusväriltään rautiaita voikkogeenin kantajia. Muille voikkogeenien kantajille ei edes ole virallisiksi vakiintuneita nimityksiä suomalaisessa termistössä. Ruotsin kielestä käännetyt ruunivoikko ja kullanmusta ovat kuitenkin ehdotuksia, jotka hyvin kuvaisivat värejä.
Perinteinen "rautiaanvoikko" eli voikko on yleensä mielletty ainoaksi oikeaksi voikkoväriksi. Se johtuu osaltaan siitä, että "mustanvoikko" eli kullanmusta on hyvin vaikea tunnistaa (mahdollista usein vasta jälkeläisten perusteella), ja ruunivoikko on taas helposti sekoitettu hallakkoon. "Rautiaanvoikkoa" ei kuitenkaan helposti sekoita. Sillä on vaaleahkossa karvassaan selvä keltainen sävy, tummimmilla voikoilla upean kullanhohtoinen. Jouhet ovat vaaleat, miltei valkoiset, ja silmät voivat olla vaaleanruskeat. Ruunivoikoilla harja säilyy mustana, mutta karvan sävy muuttuu kellertäväksi. Kullanmustalla karvan väri muuttuu myös kellertävämmäksi, mutta muutos voi olla niin huomaamaton, että kullanmusta näyttää vain mustanruunikolta.
Suomenhevosissa ei toistaiseksi ole kaksinkertaisen voikkogeenin kantajia, mutta astutattamalla joku
voikkotammoista voikko-oriilla sellainenkin voitaisiin saada aikaan. Rautiaan kaksinkertainen voikkogeeni haalistaa
kermanvalkoiseksi ja sinisilmäiseksi - väriksi, jota albiinoksi väitetään, vaikka ei todellisuudessa sitä ole (hevosissa
albiinoa ei esiinny lainkaan). Väriä on nimitetty perlinoksi ja blue eyed creamiksi (BEC); suomalaiseksi termiksi kävisi
hyvin ruotsista käännetty kellanvaalea. Mustan kaksinkertainen voikkogeeni haalistaa nokiseksi.
Suomenhevosissa voikko väri on säilynyt näihin päiviin yhdessä ainoassa tammalinjassa, josta kaikki nykyiset voikot polveutuvat. Tällä hetkellä voikkoja on virallisesti kuusi, joista puolet nuoria oreja. Lisäksi löytyy kaksi rautiaaksi tunnistettua, mutta vahvasti voikolta näyttävää suomenhevosta, samasta suvusta tietenkin.
Hopea
Hopeageeni kuuluu diluutiogeeneihin kuten voikko ja hallakko, mutta toisin kuin ne, se vaikuttaa vain jouhien väriin eikä lainkaan karvapeitteeseen. Sen aiheuttaa Z-lokuksen vallitseva alleeli Z, ja se haalistaa mustien jouhien pigmentin valkoiseksi tai harmahtavaksi. Rautiaalla ei mustan värin aiheuttavaa eumelaniinia ole, joten rautiaaseen hopegeeni ei vaikuta lainkaan ja rautias voikin geeniä kantaa piilossa -rautiaan hamppu- tai liinaharja ei liity mitenkään hopegeeniin. Ruunikoilla ja mustillakaan hopegeeni ei vaikuta jalkoihin, joissa musta väri säilyy. Karvakin on miltei normaalin värinen, ruunikolla punaruskea ja mustalla harmaanmusta tai jopa miltei sysimusta. Runkoon tulee kuitenkin yleensä runsaasti papurinkontäpliä, ja hopegeenin kantajalla on syntyessään usein myös juovakaviot, juovat kuitenkin häviävät varsan kasvaessa.
Suomenhevosissa hopeageenin olemassaolo on tunnistettu muutamia vuosia sitten, ja värillä on nyt viralliset lyhenteetkin: hopearuunikko on hprn ja hopeanmusta hpm. Aiemmin suurin osa hopeahevosista on saanut värimäärityksekseen kanelirautiaan.
Lähteet: Johanna Viitasen sarja hevosen väreistä, Hevoset ja ratsastus-lehti 2/02 - 5/02; Liisa Sarakonnun artikkeli Kirjava suomenhevonen on sabino, Hevosurheilu 42/98 (perjantai 29.5.1998).